Ei ole täydellistä lapsuutta

VUONNA 1990 oli auringonpimennys jota ihmiset tulivat katsomaan ympäri maailmaa Suomeen, viimeisin täydellinen auringonpimennys tapahtui 22. heinäkuuta kyseisenä vuonna. Siitä reilu kuukauden päästä päätin minä syntyä tähän maailmaan. Mun perheeseen kuului 15 vuotta vanhempi isosisko, isä ja äiti. Syntymänikin osasin tehdä tyylillä; Äiti ei ottanut sukupuolestani etukäteen selvää ja oli täysin varma että poika on tulossa. Kätilö kun ilmoitti äidille että tyttö tuli ni äiti oli tokaissut sille "Et oo tosissas!?". Mulle oli nimikin jo valmiiksi ja se pääsi lopulta komistamaan siskoni poikaa. Ja mussa on lapsesta asti ihan nykyhetkeen asti ollut poikamaisia luonteenpiirteitä ja kiinnostuksen kohteita joskin täysin nainen olen isolla N:llä.

Elin ensimmäiset kahdeksan vuotta kokonaisessa perheessä kerrostaloasunnossa ja asun edelleen samalla paikkakunnalla, ylpeänä voi myös ilmoittaa että täällä olen myös syntynyt ja olen viimeisiä koska kyseisen sairaalan synnytystoiminta keskitettiin muualle saman vuoden joulukuussa. Olin pienestä pitäen erittäin omatoiminen ja todella lujatahtoinen eikä mun vanhemmat saaneet mua kotiarestissa ikinä pysymään joten olen saanut elää vapaasti omin päin ja vaikeuksiin jouduin vasta aikuisena. Silloin olisi pitänyt kuunnella ja totella äitiä, anteeksi siitä sulle sinne taivaaseen. Olin sosiaalinen ja kelpuutin kaikki leikkikaverit. Äitini luki kirjaa ja odotti aurinkoa parvekkeella kun olin hiekkalaatikolla leikkimässä itsekseni ensimmäisiä kertoja ja naapurin lapset pyysivät päästä samaan pihaan jossa olin ja samalla pihalla ollut toinen leikkijä oli kieltänyt, mutta mä olin tokaissut "Tulkaa vaan tänne, leikitään kaikki yhdessä". Meidän pihapiirissä oli kaksi leikkialuetta joiden ympärillä oli neljä samaan aikaan ja samalla materiaalilla rakennettua kerrostaloa, mutta kaksi taloa kuului eri osoitteelle ja taloyhtiölle, joten meillä oli "omat pihat". Naapurustossa asui saman ikäluokan lapsia ja osa oli myös hiukan isompiakin ja useimmiten leikit sujuivat, mutta mua jostain tuntemattomasta syystä kohdeltiin kuin ilmaa. Ensimmäinen paras ystäväni asui samassa kerroksessa pikkusiskonsa kanssa kuin minä. Ja kyseistä poikaa olin tarrannut korvista kiinni ja antanut suukon, ikää en tarkalleen muista mutta reilusti alle kouluikäisiä oltiin. Poika oli säikähtäneenä juossut äitini tykö ja kertonut asiasta. Äiti kysyi "Oliko se nyt niin hirveetä?" ja poika nosti kämmenensä poskea vasten ja hymyillen sanonut "no ei" ja oli palasi leikkimään kanssani. Hän joutui mun takia kiusattavaksi pihan isompien poikien toimesta. Oli sadekeli ja kastematoja löytyi joka puolelta ja pojat päättivät repiä ystäväni vaatteita ja heitellä kastematoja paidan sisälle. Juoksimme pojan pikkusiskon kanssa heti sisälle hakemaan sisarusten vanhempia apuun.

Olin 5-vuotiaaseen asti kahdella eri perhepäivähoitajalla, joten en joutunut silloin kokemaan että olisin ulkopuolinen. Ensimmäinen päivähoitopaikkani samalla kadulla lukion kanssa jossa siskoni kävi koulua ja hän haki mua usein koulun jälkeen hoitopaikasta kotiin ja usein systeriä luultiin mun äidiksi. Kyl se vaan sellanen juttu on sisko kulta et kyllä sä oot mulle enemmän äidillistä rakkautta antanu ku mutsi joten kiitos siitä. Ennen ala-asteen alkua mut laitettiin päiväkotiin syys- ja kevätlukukaudeksi. Mä olin siellä tosi paljon itsekseni koska olisin halunnut liittyä poikien seuraan ja peleihin ja muistaakseni meidät siihen aikaan jopa aidattiin välillä eri puolille ja en sietänyt juuri ollenkaan tyttöjen seuraa. Siihen aikaan ei voitu edes vahingossa hipaista vastakkaista sukupuolta ku tuli liikaa tyttö- tai poikapöpöjä, tämmöistä en ole omissa lapsissani huomannut joten nykyajasta en tiedä, koska minulla on tyttö sekä poika ja ovat kuin paita ja perse keskenään olleet aina. Mut oli mul ihan kivaa silti siellä koska pääsin osallistumaan aktiivisesti teatteri-ilmaisun- ja taiteen perusopetuksen valmentaviin opintoihin. Taiteellisuudestani olenkin jo maininnut ja siitä riittää paljon kerrottavaa seuraaviin kirjoituksiin.

Ensimmäinen kouluvuosi meni ihan hyvin, tosin muistot ovat mulla aika sumun peitossa. Seurasin tarkkaavaisesti opetusta ja olin osallistunut aktiivisesti tunneilla. Ilmaisin mielipiteeni ja osasin perustella ne ja kerroin asiat elävästi ja kuvaamataidossa olin lahjakas ja arvosana kuviksessa on lähes poikkeuksetta ollut mulla aina 10. Ekalla luokalla ollessani jokaiselta luokalta valittiin ennen joulua luokan paras piirustus josta teetettiin joulukortteja myytäväksi koteihin, sukulaisille yms ja mun teos valittiin silloin. Muistan että siinä oli joulupukki ja kuusi, harmi kun ei ole kyseistä joulukorttia missään tallessa. Ollessani tokalla luokalla, vanhempani erosivat ja muutimme äidin ja siskon kanssa eri kaupunginosaan ja täten vaihtui myös koulu kesken lukuvuoden. En oikein meinannut saada kavereita joten olin taas melko yksinäinen. En viittaillut tunneilla tai ollut enää innokkaana mukana niissä ja puheeni oli hiljaista, paitsi esiintyessä. Hyvä puoli tässä uudessa asuinpaikassa oli se että pääsin lähemmäksi mummolaa jonne aina koulun jälkeen tykkäsin mennä ja vein usein puukäsitöitä tai vastaavaa mummolle ja papalle tuliaisiksi koulusta. Kyseistä koulua kävin 3. luokan loppuun asti vaikka ennen lukuvuoden päättymistä olimme äidin kanssa muuttaneet todella pieneen kylään johon oli 15 min ajomatka. Kolmannella luokalla ollessani 9 vanha, opettaja oli huomioinut että mulla ei oo kaikki hyvin ja slloin olin ensimmäistä kertaa psykologin vastaanotolla, mutta ihan vain muutamia kertoja. Mä olin silloin menettänyt luottamuksen itseeni. Liikuntatunnit olivat pahimpia ja otetaan esimerkkinä pesäpallopeli jonka ennen alkua kaksi oppilasta valitsi itselleen joukkueen ja oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus että mut valittiin rivistä aina viimeiseksi vaikka kyseisessä lajissa olin erittäin hyvä.

Kippis! 

Oon aina sanonu et en laita itestäni kuvia nettiin, mutta vanhoja kuvia selatessa päätin tehdä poikkeuksen koska ei mua kukaan näistä tunnista, paitsi toki sukulaiset ja lapsuuden kaverit. Ja nyt pääsenkin vihdoin tämän blogikirjoituksen itse aiheeseen, eli kaikki aikaisempi teksti oli vain esittelyä itsestäni ollessani lapsi. Aloitin neljännen luokan pienessä kylässä jonne äidin kanssa muutimme tämän uuden miesystävän ja hänen jo aikuisiän saavuttaneen pojan luokse omakotitaloon. Se meininki mitä mä lopulta päädyin omien ongelmien lisäksi kestämään oli varmasti laukaiseva tekijä sille miks mulle alko viina maistuu nii nuorena. Koulu sujui kohtalaisesti, sain muutamia kavereita mutta huomasin kyllä että mua pidettiin pilkkana ja pahimmillaan jotkut heittelivät lumipalloja talomme ikkunoihin illalla pimeässä joten varmaa ei vieläkään ole kuka oli asialla. Ja päivänselvää on että taas koin olevani suurimmaksi osaksi ulkopuolinen. Mulla oli tuolloin erittäin vahva mielikuva että kaikki vihaa mua ja monesti tästä äidille sanoin.

Kotiolot eivät olleet 9-12 vuotiaalle millään tavalla normaalit ja siihen aikaan ei kukaan puuttunut siihen. Talossa vedettiin sisällä röökiä, ryypättiin ja tapeltiin. Mun isäpuolesta tuli koko ajan entistä vihamielisempi mitä enemmän joi, selvinpäin ajoittain koitti karkkien ja kolikoiden avulla hyvitellä käyttäytymistään. Mua kohti kerran lensi palava hiiligrilli, mutta meni ohi ja ties mitä kaikkea äiti joutui kokemaan, mutta oli itse siihen touhuun myös yhtä osallinen. Yleensä ryyppääminen oli vain viikonloppupainoitteista, mutta joskus saattoi karata lapasesta ja siitä on hyvänä esimerkkinä se kun olin eräänä päivänä tulossa koulusta kotiin ja ulko-ovelle kuului tappelua ja huutoa ja siinä mä pitelin oven kahvasta kiinni ja päätin olla avaamatta ovea. Istuin portaikolle miettimään mitä vaihtoehtoja mulla on ja silloin mulla ei vielä ollut matkapuhelinta joten soittaminen mihinkään ei ollut vaihtoehtona. Päädyin sitten pimpottamaan yhden kaverini ovikelloa ja hänen äitinsä avasi oven ja varmaan oletti että 9 vuotias tyttö olisi leikkikaveria vailla mutta mä ensimmäisenä sanoin "Voinko tulla teille yöksi koska mä en halua mennä kotiin?". Myöntävän vastauksen sain heti. Äitini oli illalla vasta soittanut kyseisen perheen lankapuhelimeen ja kysellyt mun perään eikä käskyttänyt mua tulemaan takaisin kotiin, en olisi kyllä mennytkään. Eräänä jouluna olimme menossa koko porukka mummolaan; minä, äiti, isäpuoli ja tämän poika. Oli pimeää ja äiti ajoi ja oli sanomattakin selvää että isäpuoleni oli humalassa ja taas vihamielisellä päällä. Oli pitkähkö suora ja vastaan ajoi rekka. Yhtäkkiä isäpuoleni tarrasi ratista kiinni apukuskin paikalta ja rupesi vääntämään auton keulaa kohti vastaantulevaa rekkaa. Olin silloin about kymmenen vanha. Äiti käänsi rattia toiseen suuntaan kaikin voimin kaksin käsin ja velipuoleni takapenkillä vieressä huusi isälleen ja tarttui tästä kiinni. Tilanne onneksi helpotti juuri ennen rekan osumista kohdalle, enhän mä muuten tässä kirjoittelisi.

Olutpullot kuuluivat jo varhain leikkeihin.

Baareissa istuminen tuli mulle lapsena vähän liiankin tutuksi. En halunnut olla jatkuvasti yksin kotona tietämättä koska aikuiset palaavat ja missä kunnossa. Olen ollut intohimoinen musiikin kuuntelija siitä lähtien kun MTV kanavaa olen katsellut. Yksin kotona ollessani kuuntelin CD levyjä ja iltaisin ennen nukkumaan menoa useimmiten laitoin jonkun CDn soimaan omaan mankkaan jotta humalaisten meteli ei häiritsisi niin paljoa nukahtamista. Olin todella suuri HIM fani kymmenen vuoden iän hujakoilla ja tottakai vanha kunnon HIM iskee edelleen. Opettelin noihin aikoihin myös biljardin pelaamisen koska pitihän mun baarissa saada jotain mielekästä tekemistä. Kylän paikallisen pubin omistaja oli todella huomaavainen mua kohtaan, tarjosi välillä juomista ja tuli aina illalla kuuden aikaan ilmoittamaan että mun on aika poistua alaikäisyyteni takia baarista ja välillä jäin rappusille odottelemaan tai menin yksin kotiin. Asuimme äidin kanssa yli kaksi vuotta tuossa helvetillisessä pikkukylässä. Kun 12 vuoden ikä läheni, sanoin äidille että haluan muuttaa isäni luokse ja tähän äiti ei suostunut ja tästä syystä varmaan ymmärsi että meidän oli aika muuttaa pois, koska mulla ei millään tavalla ollut hyvä olla. Äiti on jälkikäteen sanonut että katuu sinne muuttoa todella paljon ja syystäkin. Sain ainakin oppia siitä millainen äiti en itse halua olla omille lapsilleni.

Äiti osti kerrostalo asunnon kotipaikkakunnalta ja pääsin syksyllä 2002 vihdoin takaisin kotikulmille ja taas lähemmäksi mummolaa. Aloitin kuudennen luokan ylä-asteen tiloissa ja olin samassa koulussa aina peruskoulun päättymiseen asti. Olis voinu kuvitella et mun elämä olis saanu suuntaa ylöspäin, mutta toisin siinä kävi. Äiti ryyppäs aina ku vapaita oli, välillä kaivoin sen suusta puoliks syötyy leipää ku se oli sammunu sohvalle kesken syömisen ja joskus jouduin herättelemään vessasta ku oli istualteen sinnekin sammunut. Äiti jatkoi suhdetta edelleen saman miehen kanssa vaikka muutettiinkin pois, mutta syöpä vei isäpuolen hautaan ollessani 14 vanha ja tästä syystä mun ei tarvinnut rippikoulua niin aktiivisesti käydä. Vaikka se mies olikin kännissä ajoittain hirviö, oli hänessä hyviäkin puolia selvinpäin ollessaan joten olihan se mulle myös suuri menetys. Äidillä ryyppääminen paheni, samoin mulla. En kyllä näin jälkikäteen vieläkään tajua että miten mä pystyin lähes joka viikonloppu olee kaupungilla tai baarissa umpitunnelissa ja röökistäkään ei juuri koskaan ollut puutetta.

Mulla oli 16 vuotiaana jo kantabaari, ihme kyllä multa ei koskaan papereita kysytty mutta mun seuralaiset tunnettiin siellä portsareita myöden ja tottakai ne oletti että mullakin on ikää. Hauskin muisto niiltä ajoilta oli kun isuin pöydässä juomassa ja polttelemassa röökiä ni mun äiti ilmesty sinne ja se baari ei ollut yhtään sen tyylinen. Mä kysyin siltä että "Mitä vittua sä täällä teet?", äidin ilme oli erittäin yllättynyt ja sanoi mulle "Samaa vois kysyy sulta" ja loppujenlopuks istuttii siellä myöhään iltaan yhdessä saman pöydän ääressä. Niihin aikoihin baarissa kävi ennen sulkemisaikaa ruusujen myyjä ja yhtenä kertana kun olin poistumassa baarista kotiin, sain tuntemattomalta mieshenkilöltä ruusun. En sen enempää jäänyt juttelemaan vaan lähdin kotiin jossa äiti oli jo nukkumassa, laitoin ruusun maljakkoon ennen nukkumaan menoa ja aamulla äiti ihmettelikin että mistä mä sellaisen olin moisen saanut. Toi baaritapaaminen varmaan lopulta antoi äidille vastauksen ku enhän mä sille sanonu mitää että baarissa mä notkun lähes joka viikonloppu ku silmä vaa välttää.

Rakkaudesta musiikin kuunteluun.

Mielenterveysongelmia ilmeni aika pahoina ajoittain. Mä yritin 14 vuotiaana suutuspäissäni hypätä 7. kerroksen parvekkeelta alas ku riitelin äidin kanssa mutta äiti ehti kiskoa mut kaiteelta pois. Mä karkasin välillä moneksi päiväksi pois kotoa ja kävin siellä silloin kun tiesin ettei siellä ollut ketään kotona. Äiti teki 3 vuorotyötä joten vapaita oli arkisin ja kerran aamulla herätessä huomasin äidin juhlinnan jäljiltä jääneet juomattomat viinat pöydällä ja kiskaisin kaikki lasit, pullot ja tölkit tyhjäksi ennen kouluun menoa. Otin lasipullon mukaan, iskin sen kiveä vasten paskaksi ja viilsin molemmat käteni niin että verti valui, mutta ei opettaja tätä ollut huomaavinaan kun tyylikkäästi menin kouluun myöhässä, kännissä ja verisenä. Joskus saatoin pölliä mutsilta kaapista kossua juomapulloon ja sen kanssa koulupäivät meni ihan rattoisasti eikä muka kukaan opettajista huomannut mitään. Mä olin edelleen hiljainen ja mulla on taito että osaan isossakin humalatilassa esittää selvempää mitä olen ja tästä syystä harvoin on alkoholit kassalle jäänyt. 14 vuotiaana olin psykiatrisella osastolla hetken aikaa itsetuhoisten ajatusten takia, kävin nuorisopsykiatrialla terapiassa ja mun pahin ongelma oli masennuksen lisäksi unettomuus. Parhaimmillaan sain "jopa" 2 tuntia nukuttua yhden viikon aikana. Mulla ei ollut väsymyksen tunnetta ollenkaan ja yöt meni sängyssä pyörien eikä mulla ollut mitään hajua mistä se johtui. Mulle määrättiin nukkumiseen aika tujuja lääkkeitä ja ku niistä teho alkoi hiipua, lisättiin annosta ja koulunkäynti kärsi siitä hyvästä aiempaa enemmän, koska joskus saatoin herätyskellon soimisesta huolimatta nukkua koulupäivän ohi. Mulla oli yhdeksännellä luokalla kaiken kaikkiaan koko lukuvuoden aikana yhteensä 240 tuntia poissaoloja ja se näkyi arvosanoissa. Mun olis kuulemma pitäny jossain vaiheessa ennen peruskoulun päättymistä käydä joka keskiviikko jälki-istunnoissa ja joo kävin mä vissii pari kertaa ja jätin loput väliin eikä kukaan ole vieläkään takas mua sinne kutsunut.

Olen itsessäni huomioinut sen että musiikki mitä kuuntelen, kertoo aika paljon mun mielialasta. Mä kuuntelin ylä-asteaikoina erittäin raskasta Black Metal musiikkia enkä enää muista puoliakaan bändeistä saatika biiseistä mistä tykkäsin. Tunnetusti se ei ole iloista musiikkia, mutta eipä mussakaan sitä iloa ollut juurikaan että ihmekkös tuo. Mun ensimmäinen kunnon poikaystävä kuunteli samanlaista musiikkia ja sen kautta me oikeastaan tutustuttiinkin. Ensirakkauden myötä mun mieliala koheni kuin itsestään ja pääsin eroon mielialalääkkeistä. Poikaystäväni oli mua pari vuotta vanhempi ja muutti pois kotoa koska hänellä oli aikalailla samat oltavat kotona mitä mulla oli pikkukylässä vuosia aikaisemmin. Mulla loppui myös ylenpaattinen ryyppääminenkin koska kirjaimellisesti kyllästyin siihen ja taisin olla siinä 17 vuoden vanhana jopa yli vuoden selvinpäin. Joskus toki ystävien kesken juhlittiin mutta se ei ollut niin hurjaa menoa mitä aikaisemmin oli. Ja ollessani 16 vuotias, mun koko siihenastisen elämän mittainen haave toteutui kun sain ensimmäisen kissani. Vuonna 2009 mun elämä kuitenkin kääntyi taas toiseen suuntaan kun tutustuin lasteni isään ja rakastuin palavasti ja kuvittelin olevani onnellisempi kuin koskaan.  Ensimmäisen poikaystävän kanssa ero oli mulle helpotus koska suhteessamme ei ollut minkäänlaista läheisyyttä tai toisen huomioimista enää pitkiin aikoihin loppuvaiheessa. Vaikka yhdessä asuttiin, me oltiin aina eri huoneissa ja pidettiin varmaan liikaa toisiamme itsestäänselvyytenä, hyvissä väleissä kuitenkin erottiin. 

Mun päivieni piristys, elämäni valo joka ei koskaan jättänyt mua yksin.

Ja näin lopuksi mainittakoon että mielenterveydestä tulen vielä kirjoittamaan lisää koska näköjään en osaa lyhyesti omia tarinoitani jakaa. Mulla on paljon ideoita ja aiheita mielessä joten kirjoittelu jatkuu varmasti vielä jatkossakin. Tässä on nyt tiivistelmä mun lapsuudesta täysi-ikäisyyteen ja ei voi todeta ku että hauskaa, paskaa ja ihanaa oli.