Tervetuloa Helvettiin

 

Toi olis voinu olla ihan hyvin myös mun arkku. Se valitettavasti kuuluu eräälle ihanalla persoonalle joka päätyi tekemään itsemurhan hyppäämällä junan alle vuonna 2020. Moni tutuista on kuollut liian nuorena joko omalla tahdolla, sairaskohtaukseen tai pahimmillaan toisen käden kautta. Mun yks hyvä ystävä, Jere joutui kesällä 2015 henkirikoksen uhriksi. Kyse ilmeisesti oli ollut 30€:n taksimatkasta. Mulla on edelleen tänä päivänäkin ikävä kyseisen henkilön aitoa ja ystävällistä hymyä, naurua sekä hyväntuulisuutta. Mä en voi tajuu et miten joku joka pysty viel oikeudessa väittää olevansa paras ystävä, tekemään mitään niin julmaa. Jereltä oltiin vedetty tikarilla kurkku auki ja oli täten vuotanut kuiviin ja koska tekovälinettä ei löytynyt, pääsivät tekijät liiankin helpolla. Keskuskirkossa järjestettiin tapahtuman jälkeen avoin muistotilaisuus ja koskaan en ole kirkossa niin paljon ihmisiä ennen nähnyt, kaikki rakasti Jereä. Mä muistan ikuisesti sen ku menin hautajaisiin ja kävin hyvästelemässä ystävääni jota en meinannut edes aluksi tunnistaa arkussa. Mun jalat alko tärisee ja itkultakaan ei voinut välttyä. Suunpielessä vielä näkyi verta ja joku kauhisteli kaulan näkyä, jota en onneksi itse tajunnut silloin katsoa. 

Kuva Jeren haudalta syyskussa 2023

Multa tosin tuo muistotilaisuus meinas jäädä näkemättä ja kokematta. Ennen sitä mä yritin tappaa itteni yliannostuksella, mutta ex mieheni kerkesi jollain ihmeen kaupalla soittaa mulle apua. Siitä alkoi mun psykiatrian poliklinikalla ravaaminen. Ensimmäisellä käynnillä kerroin että mulla on vaikea elämäntilanne, asumuseroa oli kestänyt 3kk ja kerroin miehen olleen väkivaltainen. Käynnin aikana olin hiljainen, uupuneen näköinen ja mun mieliala selkeästi kuvautui alavireisenä. Tapasin säännöllisesti sairaanhoitajaa mutta mun oli vaikea puhua mistään vaikka hoitaja vaikutti mukavalta ihmiseltä. Mulla oli kokin opinnot loppusuoralla, vielä viimeistä työssäoppimista vaille. Oli syyskuu ja mun vasen jalkapohja kipeytyi. Kävin terveyskeskuksessa ja lääkäri määräsi viikon sairaslomaa ja kehoitti käyttämään korkokenkiä koska lääkäri epäili mulla olevan vain joku tulehdus jalkapohjan kalvojänteessä. Eipä se kipu hellittänyt viikojenkaan kuluessa, paheni vain. Mun oli pakko mennä töihin vaikka en meinannu kivuilta pystyä kävelemään. Arvosanatki oli surkeet koska olin kipujeni takia hidas työntekijä, no eipä tuo oikeastaan haitannut koska mun haavena ei oo koskaan ollut olla mikään À la carte kokki.

Psykiatrisella puolella mun jalkakipu huomattiin ja koska mun kivunhoito oli silloinkin riittämätöntä, oli mun psyykettä vaikea hoitaa. Se on jännä juttu; Aina ku mulla on ollut jotain vaikeita kipuja saan psykiatrian poliklinikalta sen sairasloman. Tuolloin ekaa kertaa mulle kokeiltiin Tramalia kivunhoitoon, turhaan ja senkin lääkkeen olis mun mielestä kuulunu määrää jonku muun ku psykiatrian erikoislääkärin. Mulla oli tuolloin hyvä reumalääkäri joka otti mut vastaan aina jos oli paikalla vaikka saavuin ilman ajanvarausta. Olin myös tuon syksyn aikana palannut yhteen väkivaltaisen miehen kanssa ja sekin sairaalakäynneillä huomattiin. Mies pahoinpiteli mut törkeästi joulukuussa ja tästä teosta tosiaan sai maksaa valtiolle 90 päiväsakkoa. Itselleni en vaatinut mitään, tein rikosilmoituksen vain sen takia että voin sossulle näyttää millainen mies lasten isä oikeasti on. Multa tuolloin aukes vasen silmäkulma ja siitä tuli reippaasti verta ja arpi siinä komeilee edelleen. Mun vasen silmäkuoppa murtui epävirallisesti koska alue oli kosketusarka toista kuukautta ja olihan se pitkään musta ja turvoksissa. Tuollainen murtuma saattaa aiheuttaa näkövammoja, mutta enpä silti lääkäriin mennyt. Vasemmasta korvasta lähti kuulo jopa parin vuoden ajaksi ja en vieläkään pysty putsaamaan vasenta korvaa ilman että alan yskimään.

No mutta lastensuojeluilmoituksilta vältyttiin ku valehtelin että olisin joutunut joukkotappeluun baari-illan päätteeksi (joo en mä itekkää uskois tätä selitystä, mut valehtelu ei oo mun parasta alaa). Samaan aikaan mä taistelin kipuja vastaan, ilman kannabista olisin varmaan tullut hulluksi. Joka askel sattu aivan saatanasti ja sen ulkopuolisetkin pystyi havaitsemaan; Eräs henkilö pysähtyi mun eteen kaupassa pakastehyllyjen keskellä ja sanoi että näkee mun tuskan ja pyysi saada rukoilla mun puolesta. Jos en olis ollu nii kivulias ni olisin varmaan nauranu mut rupesin kelaa et mä en saa mitään kivunlievitystä mikä helpottais ni päädyin sanomaan kyseiselle henkilölle "Kaikkee tässä on jo kokeiltu et senkus rukoilet". Rukouksen jälkeen hän sanoi mulle että jotain hyvää tapahtuu vielä pian. On kyllä mun makuun melko pitkä aika toi "pian" ku nyt tästä on 8 vuotta aikaa ja nyt vasta on alkanut niitä hyviä asioita tapahtumaan. Me asuttiin silloin miehen ja lasten kanssa kaksi kerroksisessa rivitaloasunnossa. Rappuset olivat niin hankala kulkea että välillä menin niitä takaperin niin ylös- kuin alaspäin. Olin silloin tosi hoikassa kunnossa miehen onneksi, koska hän kantoi mua pitkin asuntoa ettei mun tarvitsisi ottaa yhtään ylimääräistä kivuliasta askelta. Mulla oli tuolloin niin hirveet kivut että muistotkin on tosi vähäiset. Sen muistan että mun teki mieli päättää päiväni, mutta en uskaltanut tehdä sitä koska pelkäsin että kipu tulee mun perässä tuonpuoleiseen. Mistään kipulääkkeistä ei ollut apua. Iltaisin kun lapset meni nukkumaan, mä polttelin jointin ja sen avulla mun pää pysyi kasassa koska pystyin sietämään kipua paremmin. Mulla on aina ollut tapana sanoa että kannabis on mut pelastanu. Mun polttelu alkoi reuman puhjetessa kun silloinkin mun kivunlievitys oli riittämätöntä, se on kyllä tähän mennessä ollut paras kivunlievittäjä varsinkin mun reumakipuihin.

"Kemikaalit tappaa" -nimetön

Jalkapohjien kipu vain paheni pahenemistaan. Siitä huolimatta kävin ajoittain heittelemässä frisbeegolfia mieheni kanssa. Kävely oli hidasta ja tuskaista, mutta mua ei ole tehty pysymään paikallaan. 03/2016 oli jo puoli vuotta tämä vaiva riesana ja vasenta jalkaa valitin enemmän joten reumalääkäri määräsi lähetteen mulle MRI-kuviin, en tiedä johtuiko se siitä että ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen mä itkin vastanotolla. Mielialalääkityksestä kieltäydyin, koska tiesin että mun henkinen paha olo johtui kivusta. Vihdoin koitti se päivä kun pääsin kuulemaan kuvien tulokset, mulla oli aviomies ensimmäistä kertaa tukena lääkärikäynnillä. Mä muistan ku lääkäri kutsu mua huoneeseen ja se katto mua ku olisin aave ku vaivalloisesti ja kivuliaasti "kävelin" kohti vastaanottohuonetta. Lääkäri rupes puhuu vasta ku oltiin kaikki päästy istumaan. "Millä sä tulit", lääkäri kysyi ensimmäisenä. Mä vastasin että "Autolla" ja itseasiassa ihan itse silloin ajoin. Silloin tuli väkisin opeteltua ripeät kiihdytyksen ja joidenkin vaihteiden poisjättäminen. Seuraava kysymys olikin "Miten sä pystyt kävelee?" ja olin vähän et mikähän kysymys toiki oli olevinaan ku sen lukuisat ihmisetki on nähny kaduilla ja siellä odotusaulassa että en kovin hyvin ja se oli myös mun vastaus. Lääkäri oli hiukan iäkkäämpi ja arvostettu reumalääkäri, kaikki potilaatkin olivat tyytyväisiä. Parin kysymyksen jälkeen lääkäri käänsi tietokoneen näytön niin että kaikki läsnäolijat pääsivät katsomaan mistä oli kyse. Siinä ruudulla näytti olevan kuva mun vasemmasta jalasta nilkasta alaspäin. "Tuossa kuvassa on sun jalka" lääkäri sanoi ja jatkoi: "Kuvassa näkyvä valkoinen alue on tulehtunutta aluetta". Mä katoin sitä kuvaa ja eihän siinä jalassa mitään muuta ollutkaan kuin valkoista aluetta, varpaan kärjet tais olla tummemmat. 

Mä olin silloin 25-vuotias. Ilmeisesti liian nuori ollakseni kipeä, koska mulle tarjottiin kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen vasta sen jälkeen ku magneettikuvista pystyi näkemään että mun ei olis lääketieteellisesti pitänyt pystyä kävelemään ollenkaan. Ja nyt mun uus reumalääkäri näin vuonna 2023 ehdottaa Triptyliä että mulla nousis kipukynnys, voiko se muka tästä vielä nousta? Mä nauroin sillä vastaanotolla ja kehotin katsomaan mun jalan kuvaa vuosien takaa. Se lääkäri ei muutenkaan oo ajantasalla ollut koskaan mun tilanteesta. Ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna ihotautilääkäri kertoi mulle vastaanoton alussa että oli katsonut mun tietoja läpi. Tosin se onkin ihotaudeilla helpompaa, siellä on paljon kuvia jotka kertoo paljon ja iho-oireet mulla loppujen lopuksi ovat olleet vähäiset, mutta sitäkin ärhäkämmät kun esimerkiksi lukee mun Naiseuden Symboli-kirjoituksen. Palatakseni vielä mun aiempaan lääkärikäyntiin; Lääkäri totes mulle että ei ole nähnyt ikinä mitään vastaavaa ja kannassa lukee teksti että  hän konsultoi mun tilanteesta kaikkia tuntemiansa reumalääkäreitä ja yliopistollista sairaalaa että mun jalkojen kohtalo on laajasti tiedossa monessa eri sairaalassa, tiedä vaikka olis ulkomaille asti tämä tieto levinnyt. Mulle aloitettiin suonensisäisesti biologiset lääkkeet ja kuukausia kului että pystyin taas kävelemään normaalisti. Mutta mun reumapoliklinikan käynnit ei ollut enää ennallaan; Mun lääkäristä tuli kiireinen ja lopulta katosi kokonaan kuvioista ja tilalle tuli hälläväliä lääkäri joka eräällä käynnillä sanoi mulle että koska mä olen nuori niin hän ei voi mulle eläkettä suositella. Psykiatrian käynnit loppuivat heti kun kivut alkoivat hellittämään, mutta tämän uuden lääkärin asenne sai välillä mun mielentilan huononemaan koska hän ei ole ottanut mun kipuja tosissaan.

Mä hakeuduin päivystykseen 2017, koska olin lopulta eronnut väkivaltaisesta miehestä ja lapset olivat mun kanssa pääsääntöisesti. Mä sain jopa yksinhuoltajuuden joka oli mun tavoitteena kun rikosilmoituksenkin miehestä tein. Mulla oli joku määrittämätön burnout menossa; Mä koin elämän erittäin ahdistavana, nukkumisesta ei tullut mitään ja kotitöitä hädintuskin jaksoin tehdä. Elämänhalu oli myös kadonnut, lasten takia väkisin selvisin arjen pakollisista asioista. Vuosi vaihtui ja ajatukset eivät muuttuneet, vointi vain huononi. Hakeuduin taas päivystykseen hakemaan apua ja sieltä mut passitettiin mielenterveys- ja päihdeyksikköön hakemaan päivystävää apua, mutta siellä ei silloin ollut lääkäriä paikalla joten jouduin taas lähteä sairaalalle päivystykseen. Mä olin ahdistunut, itkuinen, hädissäni ja olin jopa itse huolissani omasta voinnistani ja sanoin että tarvitsen apua heti. Lapset estivät itsemurhan tekemistä ja sen suunnittelua ja silti lääkäri oli sitä mieltä että mulle olis riittäny hoitajan kanssa käyty keskustelu (ihan niinku niistä olis tähänkään mennessä ollut apua). Ja eihän niistä ollutkaan apua, koin käynneillä pelkkää syyllistämistä alkoholin juomisen takia. Sen on tutkittu auttavan ahdistuneisuuteen joten onko se nyt niin ihmekkään jos sitä tuli otettua. Mun suurin ongelma oli edellisen avioliiton väkivaltaisuus joka oli vienyt mun voimavarat. Jos olisin ollut huolissani juomisesta niin olisin hakenut apua siihen liittyen. Sehän on itsestäänselvyys että join mun pahaan oloon, ärsytti ja ahdisti kun siihen takerruttiin enemmän.

Volkswagen Passat 2.8l V6 4motion

Sen verran mussa kuitenkin oli puhtia että pääsin aloittamaan jakeluauton kuljettajakoulutuksen. Koin tämän muutenkin olevan tarpeellinen että sain sisältöä elämääni. Tykkäsin koulusta ja luokkakavereista todella paljon, en ollut ihan vanhin porukasta mutta taisin mä top 5 joukossa olla ja olin ainoa nainen koko porukassa. Mä olin todella innoissani ku pääsin kuorma-autoa ajamaan, samalla tuli tutuksi trukit sun muut mitä varastoilla käytetään lastaukseen. Me tehtiin kuorma-autoilla erilaisia harjoituksia koulun piha-alueella ja yhtenä tehtävänä oli tehdä taskuparkkeeraus. No mulle se oli ihan piece of cake hommaa koska mä tein omalla autolla lähes päivittäin ja välillä useammankin kerran kyseisen parkkeerauksen oman kadun varrella. Kuorma-autossa on isommat peilit ja parempi näkyvyys joten mun suoritus meni ekalla kerralla täysin nappiin. Siinä oli jätkät kyydissä ihmeissään ja auton pysähtyessä alkoi kuulua pihalta opettajan taputuksen äänet kun oli mun suorituksen nähnyt. Mä pärjäsin siellä koulussa hyvin koska mulla oli aitoa kiinnostusta ja rakastan edelleen autolla ajamista, harmi vaan kun ei anna rahatilanne myöden pitää autoa nykyisten bensan hintojen ja leikattujen tukien takia. 

Yks mun luokkakaveri asui ihan mun viereisellä kadulla ja kerran tuli puheeksi että hän tarvitsisi auton jossa on vetokoukku ja tarjosin lainaamaan omaani. Se oli joku lapsivapaa viikonloppu koska olin juuri pari bissee juonu ja savut poltellu kavereiden kanssa. Mä sain puhelun että auto olis pihassa että voin avaimet käydä hakemassa, no mikäs siinä ei muuta ku kengät jalkaan ja ulos. Siinä sitte mun auto oli keskellä katua ja luokkakaveri ja mun vanha tuttu (joka sattumalta oli hyvä kaveri mun luokkalaisen kanssa) seisoivat siinä auton vieressä ja olin hämilläni että miks auto ei oo parkkeerattuna. Mun luokkakaveri ojensi mulle avaimet ja sano "Sä kun osaat tehdä hyvin taskuparkkeja ni aja sä se parkkiin". Mulla on aina ollu periaate että päihtyneenä en mene autonrattiin, mutta katu oli hiljainen ja auto niin lähellä ruutua että päätin ottaa avaimet ja tehdä työtä käskettyä, se olis ollu todella paskaa tuuria jos poliisit olis siihe just sillä hetkellä tullu. Mä en edes vilkaissut sitä väliä mihin selkeästi auto oli suunniteltu parkkeerata. Huomasin sen "virheen" siinä vaiheessa ku peileistä katoin että nyt on todella pieni väli, mutta jatkoin siitä huolimatta pakittamista kieli keskellä suuta ja en muista uskalsinko edes hengittää ku pelkäsin että kohta kolahtaa ku mun auton vetokoukku oli melko pitkä ja viereiset autot ei olleet halvimmasta päästä kolaroida. Mutta "ruutuun" se perkele meni ilman että tein yhtään mitään ylimääräistä ratin liikettä, se oli ku suoraan oppikirjasta. Mä huokasin helpotuksesta että selvisin ilman kolahdusta JA poliisia. Sit nousin äkkiä autosta ulos ja siinä taas jätkät katto ihmeissään haavi auki ja siinä vaiheessa mä aloin nauraa ja sanoin että en ihan täysin selvinpäin edes ole ja siitä jätkät sai vielä lisää hämmennystä. Tästä mun loistosuorituksesta onkin kuva tuossa ylempänä, tarkemmin kun katsoo nii on kyllä vaikee uskoo että siellä takana olis se vetokoukkukin.

Helvetistä pois ja takaisin

Mä oon kyllä mun miesystävät osannu valita aina väärällä tavalla, siinä syy miks en oo kohta kolmeen vuoteen ollut parisuhteessa ja mulla ei ole aikomustakaan saatika aikaa sellaiseen. Mun kumppani valinnat on ollut myös iso syy huonoon mielialaan. Avioeron jälkeen mulla oli erittäin lyhyt suhde erääseen mieheen koska mulle selvis vasta niin kutsutun seurustelun aikana et se jätkä veti amfetamiinia lähes päivittäin. Se ihminen on ainoo josta myös näki oliko se vetäny bentsoja koska siitä tuli silloin aivan eri ihminen, todella kiukkuinen. Tosin alkoholin käytölläkin saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä. Eron jälkeen olimme kuitenkin tekemisissä kavereina, mutta ilmeisesti hänellä oli jotain toiveita kun eräänä aamuna hän herätessään oli ilmeisesti jostain syystä mustasukkainen ja suorastaan syöksyi keittiöön mun kimppuun ja otti sakset käteen ja oli lyömässä niitä mun kurkkuun. Luojan kiitos mun kämpillä oli muutakin porukkaa ja yksi pääsi siihen väliin ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua. Silloin mä kyl ajattelin et nyt tuli lähtö ja laitoin silmät kiinni, oli helpotus kun miehen ote kuitenkin irtos musta. Mun kaveripiiri tuntui tuolloin muutenkin koostuvan kaikenmaailman sekakäyttäjistä ja alkoholisteista, se meininki tarttuu aika nopeesti myös itseen, mulla ei tosin koskaan ole ollut lääkkeiden väärinkäyttöä tai huumeiden kanssa ongelmaa, kaikenlaista on kuitenkin tullut ihan mielenkiinnosta kokeiltua. Kannabiksen käytön olenkin jo aikaisemmin myöntänyt, mutta sen käyttö on suonut mulle apua monissa elämänvaiheissa ja mä en henkilökohtaisesti pidä kukkaa edes huumeena, sehän on luonnon antama nautintoaine ja lääkekasvi. Mun mielipide ei asiaan tule muuttumaan koska olen päässyt itse kokemaan kyseisen "huumeen" hyödyt.

Joidenkin kuukausien kuluttua tästä saksiepisodista tästä mun "pelastajastani" tuli mun uus kumppani. Meistä tuli läheiset ystävät silloin kuin Jere kuoli, olimme kumpikin hänen ystäviään ja hänen kautta myös tutustuimme aikoinaan toisiimme. Tällä kyseisellä miehellä oli todella riitaisa suhde ja monesti pääsin sitä itse läheltä näkemään ja autoin hänen naisystävää parhaani mukaan. En mä vissii osannu taas ajatella mitään silloin pidemmän päälle ku otin tosiaankin riskin ryhtyä seurustelemaan miehen kanssa joka pahoinpiteli ja oli todella narsistinen edellistä naista kohtaan. Saman kohtalon sain itsellenikin ja taas sain turpaani seuraavat kaksi vuotta. Se väkivaltaisuus oli siinä suhteessa ihan pieni sivuseikka. Se mies suuttuessaan kirjoitti julmia asioita viestein, oli joa sairaalloisen mustasukainen, pisti paskaks PALJON mun omaisuutta, soitteli lastensuojeluun perättömiä ilmoituksia, kerran väitti eläinsuojeluyhdistykselle että mä olisin kuollut ja että mun kissat tarvitsee hakea pois ja lopulta se järkkäs mut linnaan ja se vasta oli mulle se piste iin päälle. Kaikki asiat pitää näköjään oppia kantapään kautta. Mulla olis pitäny hälytyskellojen soida jo siinä vaiheessa ku mulla oli taas aikomus lääkkeiden avulla riistää henki 07/2018 ja tuolloin mä menetin mun lapset. Meni yli puoli vuotta että sain tapaamiset jotenkuten säännöllisiksi. Lasten isä yritti hakea yksinhuoltajuutta mutta onneksi sain pidettyä sen itselläni nykypäivää ajatellen. Kaksi viikkoa ennen tapahtumaa mä menin päivystykseen aamuyöllä alkaneiden kovien kipujen takia päivystykseen ja mulla lopulta todettiin olevan paniikkikohtaus johon annettiin opamoxia ja lähetettiin takas kotiin. Ja olinhan mä jo pitkään ennen sitäkin yrittänyt tuloksetta hakea apua, lopputuloksena oli tämä ja nyt lapsetkin joutuvat siitä tietämättään kärsimään.

Nyt mun mielenterveys sitten vasta koetuksella olikin kun ei ollut lapsiakaan ja tuli reippaammin myös oltua päihteiden ja huonon seuran kanssa tekemisissä. Mä lopetin opinnot kesken vaikka tykkäsin siellä olla, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en olisi voinut sitäkään työtä tehdä mun somaattisien sairauksien takia. Mun ahdistus paheni ja taas olin parvekkeen kaiteella hyppäämässä alas, mutta miesystäväni sai vedettyä mut pois. Mä suunnittelin silloin jopa junan alle hyppäämistä, oikeastaan yritin keksiä mahdollisimman nopean ja kivuttoman tavan jolla pääsisin pois mun henkisestä tuskasta. Mä soitin jopa päivystykseen ja pyysin osastohoitojaksoa, mutta mieleni hoidon suhteen muuttui parissa päivässä. Lastensuojelukaan ei tarjonnut mulle mitään apua eikä kuunnellut mua vaikka silloin vasta rehellisesti kerroin mitä elämä oli kun olimme vielä kokonaisena perheenä. Ilmeisesti sossussa uskotaan siihen että ihminen pystyy muuttumaan tai sitten se mies on jollain tapaa taas pystynyt puhumaan itsenä pyhimykseksi.

Siinä sitten meni se pari vuotta erittäin toksisessa parisuhteessa. No se mikä ei tapa ni se vahvistaa, on ollut mun mottoni aina. Sille miehelle vankilassa oleminen oli tuttua koska hän periaatteessa oli ammattivaras. Olihan siinä toki hauskat puolet ku tehtiin parin päivän äkkilähtöjä ulkomaille että olen edes vähän päässyt Suomea ja Viroa pidemmälle, Ruotsissa en ole vieläkään käynyt. Se oli sisäpiirin vitsi jo että jostain se mies aina välillä tarkoituksella ja jopa vahingossa keksi jostain niin kutsutun "toimintatonnin" joka ei montaa päivää sen rahankäytöllä kestänyt. Mä en itse osallistunut koskaan mihinkään varkauksiin tai vastaaviin, nautin vaan niiden tuomista eduista: Matkailusta, autolla ajamisesta ja hauskanpidosta. Mutta hauskuus siitä suhteesta lopulta puuttui kokonaan. Se mies valehteli melkein aina ihme asioista varsinki silloin jos sen teki mieli lähtee ryyppäämään ni se pahimmillaan keksi riidan ku ruoka valui vuoan reunojen yli uunissa ja mun olis kuulemma sillä punaisella sekunnilla se siivota vaikka kaikki sen tietää että uunin pitää jäähtyä ennen ku sitä alkaa putsailee. Tästä hyvästä se lähti ihan Tallinnaan asti ovet paukkuen. Kesäaikaan mä tapaan lapsia enemmän. Niiden piti olla kaksi viikkoa mun kanssa ja yhtenä aamuna heräsin kymmenen aikoihin ja kuulin että lapset katselivat telkkaria olohuoneessa. Sitten mies alkoi kiukuttelemaan mulle että enkö mä kuullut ku lapsilla oli hirvee tappelu heti aamusta että tästä syystä olin paska äiti (jälkikäteen lapset kertoivat ettei mitään riitaa ole edes ollut). Taas miehelle tuli lähtö ja sen jälkeen sossu soitti että mä kuulemma olen itkuinen ja että mulla ei ole edes ruokaa tarjota lapsille vaikka kaappi oli täynnä. Ja vaikka kerroin väitteet vääriksi niin lasten isä tuli hakemaan lapset pois eikä ollut silloin edes yllättynyt kun tiesi mihin kaikkeen mun silloinen miesystävä pystyi. 

Ennen lopullista eroa asuimme muutaman kuukauden Hyvinkäällä, se oli kiva kaupunki mutta ei mikään paikka ole mulle ollut niin kotoisa kuin synnyinpaikkakunta. Sain järkättyä itselleni kämpän joulukuussa 2019 takaisin sinne mihin kuulunkin. Ennen muuttoa olimme taas juhlineet useamman päivän ja miehellä oli omasta mielestään aina niin hirveät krapulat että hän joko soitti itse tai mun piti soittaa ambulanssi ja valehdella että hän kouristelee ja näkee hallusinaatioita. Kyseessä kuitenkin oli bentsoriippuvuus ja hän ei itse niitä lääkäriltä saanut mutta mä sain ja useimmiten mun lääkkeet menivätkin parempiin suihin. Se mies on varmaan joku patologinen valehtelija kun sai valheillaan kaikki kuulostamaan ja myös näyttämään uskottavalta ja sai aina tahtonsa läpi. Eräänä ryyppypäivänä mies hajoitti taas ties monennetta kertaa mun puhelimen ja koskaan ne ei halvaks tullut koska oon vannoutunut Applen käyttäjä ollut siihen mennessä jo kymmenen vuotta. Aamulla heräsin ku puhelin tärisi mutta näyttö ei toiminut joten mulla tuli kiire hakea joku puhelin että muhun saa yhteyden. Lopulta kun sain jonkun halvan Huawein toimimaan sain selville että lasten isä oli tavoitellut mua koska meidän poika oli sairastunut. Päivien mittaan pojan vointi vain paheni ja lopulta päätyi uuteen lastensairaalaan Helsinkiin. Ku mun muutto läheni, mies oli taas sairaalassa ja nyt mukamas sillä oli munuaisten vajaatoiminta ja sitä piti pitää tärkeämpänä kuin mun omaa poikaa joka melko pian joutui jopa teholle asti. Ja ne viestit mitä silloin sain... Huh!

Samalla kun tein muuttoa, kävimme lasten isän kanssa vuorotellen sairaalassa. Samalla sain taas kamalia nimityksiä ja syytöksiä aivan tyhjästä. Hyvä vaan että mies oli myös sairaalassa muuton aikana niin ei tarvinnut kotona pakkaillessa pelätä mitään.

Kukaan vanhempi ei halua nähdä omaa lastaan teho-osastolla tämän näköisenä. Sain kuvassa olevat viestit juuri ennen kun pääsin katsomaan poikaani joka oli juuri päässyt leikkaussalista. Kyseessä oli paha lääkeainereaktio, eli Stevens–Johnsonin oireyhtymä, pojan koko kroppa oli täynnä vesikelloja joita hoidettiin anestesiassa kahteen kertaan.

Muutto meni hyvin ja tuntui että raskas taakka lähti harteilta pois. Poika osoitti paranemisen merkkejä ja pääsi jouluksi kotiin. Jostain vammaisesta syystä mä edelleen olin monilta salaa tekemisissä silti mun exän kanssa vaikka sisimmässäni tiesin että se on väärin. Tiedä häntä että oliko mulla pelko että hän keksii jotain pahaa jos jätän hänet lopullisesti, asuimme omissa asunnoissamme ja eri kaupungeissa ja hyvä niin. Mies oli jo kuukausia aikaisemmin hajoittanut mun macbook pron joka ei myöskään mikään halpa menetys ollut. Löysin läheltä käytettynä vastaavan koneen ja sain sen tingattua hyvään hintaan. Kävin ystäväni kyydillä hakemassa sen ihan muutamien kilometrien päästä ja silloin exä jäi mun kämpille odottelemaan. Kauppojen tekemisessä ei kovin kauaa mennyt mutta silti mies oli erittäin vihainen ja mustasukkainen kun kehtasi väittää että olin ollut jonkun toisen miehen kanssa tuona aikana kun tietokonetta hain. Mä en tästä syystä siedä enää minkäänlaista mustasukkaisuutta, tosin pienissä määrin se toki on terveellistä mutta eipä ole ollut onneksi mun päänvaiva pitkiin aikoihin. Mies tiesi mun rakkauden kannabista kohtaan ja on joskus ollut itse omalla tavallaan ehkä riippuvainenkin siihen kun oli sitä poltellut aamusta iltaan ja hänellä oli jopa tatuointi kyseiseen aiheeseen liittyen. Mutta jostain syystä mies ei tykännyt mun polttelusta yhtään ja meidän seurustelun aikana se olikin todella vähäistä. Onneksi en niihin aikoihin kärsinyt jokapäiväisitä kivuista niin ei mulla ollut siihen edes tarvetta. Kun nyt vihdoin asuimme erillämme, polttelin välillä mieheltä salaa esimerkiksi kauppakäynnin yhteydessä jos hän oli minun luonani tai mä olin sen luona.

Tammikuussa 2020 se mies sen isoimman temppunsa sitten teki. Hän oli illanvietossa eri paikkakunnalla ja soitti mulle hilpeänä että hän oli ostanut kannabista ison pussillisen. Se oli kuitenkin vain kannabiksen lehteä eli tuttavallisemmin lefaa josta ei tule lähellekään niin päihdyttävää vaikutusta kuin kukinnon polttelusta. Lefan polttelu on tuonut apua myös monille astmaatikoille. Monet kasvattajat heittävät lehdet pois, joten mies sai tämän säkillisen 30€:lla joka koitui lopulta mulle kalliiks. Tämä kyseinen säkki päätyi lopulta mun asuntoon pienessä pahvilaatikossa. Yhtenä iltana meille tuli riitaa jota en enää edes muista ja yhtäkkiä riita loppui kun mies laittoi viestiä että mulle on poliisit tulossa etsimään häntä koska hänellä itseasiassa oli haku päällä kun ei sovittuna aikana mennyt suorittamaan tuomiotaan. Hän käski mun heittää laatikon parvekkeelta jonka poliisit valitettavasti huomasivat ja sit mun piti lähteä karkuun asunnosta ja tein työtä käskettyä. Kello oli silloin lähemmäs yhtätoista illalla joten mun alaovi oli kiinni ja mulla oli mahdollisuus lähteä asunnosta poliisien huomaamatta. Asuin kaksikerroksiessa pienkerrostalossa jossa oli kaksi rappua ja välissä oli käytävä missä oli häkkivarastot, sauna, pyörävarastot yms joten mä hiivin sitä kautta viereiselle käytävälle laittamatta valoja päälle. Siellä mä istuin pimeässä ja otin viestein vastaan käskyjä muunmuassa poistaa meidän viestiketjut joka oli suuri virhe. Lopulta mä päätin lähteä rapusta ja poistua pihasta poliisien huomaamatta mutta epäonnekseni takaa kuului käsky pysähtyä. Poliisi ei ollut mulle ennalta tuttu vielä siinä vaiheessa vaikka luulin kaupunkini kaikki poliisit tietäväni ja päädyin valehtelemaan nimeni tälle. Se poliisi selkeesti epäili ja antoi uuden yrityksen nimen antamisessa ja samassa huomasin kun partion toinen tutumpi osapuoli käveli myös paikanpäälle ja moikkasi iloisesti joten siinä vaiheessa oli täysin turha enää valehdella. Syyte tästä ei onneksi mennyt oikeudessa läpi koska vetosimme mun sosiaalisten tilanteiden pelkoihin.

Siinä mä sitten kattelin ku poliisit penko mun kämppää pitkän tovin, tai oikeastaan tämä toinen tuntemattomampi poliisi penkoi olohuonetta missä vähiten oli mitään piilopaikkoja ku samassa ajassa toinen kävi läpi makuuhuoneen, keittiön ja eteisen. Mulla lojui vielä muuton jäljiltä jätesäkkejä nurkissa. Se toinen poliisi oli tullut mulle aikaisemmin tutuksi siitä kun hän oli innokas pysäyttelemään mua aina kun vastaan tuli. Poliisit jostain syystä jahtas mun Passattia heti seuraavasta päivästä lähtien ku mä sen ostin, syynä lienee ollut seura. Aina ne puhallutti ja teki tikkaritestin ja mitään mulla ei koskaan ollut. Tosin kerran virheellisesti testi näytti et mä olisin ollut amfetamiinin alaisena se selvis onneks verikokeilla että en ollut. Kyl mua vitutti sillo ku menin sviiiliauton kyydillä sairaalalle ja vieressä oleva poliisi sano vittumaiseen sävyyn et "Ei me VIELÄ viedä sun korttia et odotellaan et saadaan verikokeiden tulokset ja tietoa tulee sitten". Mä tokaisin sille kyl takas et "Ette te mun korttia mihinkään oo viemässä ku en mä ole vetänyt mitään". No sen siitä saa ku hengaa "rikollisten" seurassa ni saa saman leiman itelleenkin. Kotietsintään asti mä pidin tätä tutumpaa poliisia mun stalkkerina ja olin varma et se halus väkisin saada mut jostain kiinni. Se tuli kerran jopa virka-aikana poliisin haalarissa heittelee frisbeetä meidän kaa ja tästä mulla on todella lyhyt videonpätkä jossain olemassa jos tutut ei tätä usko. Hämmentävää oli myös se kun olimme exän kanssa juuri menossa illanvietolta kotiin snägärin kautta ja siinä ruokaa odotellessa maija tuli siihe viereen ja poliisit halus välttämättä siinä vaiheessa tutkii meidän molempien reput ja eihän ne luonnollisesti niistä mitään löytänyt mut menihän se aika noinki ku ei tarvinnu miettii nälkää ku ruoka oli valmistumassa. Nyt kun tämä mun "stalkkerini" oli virallisesti päässyt tekemään mun asuntoon kotietsintää, olin varma et mun keittiön kaapissa olevasta bongista tulee sanomista varsinki siinä vaiheessa ku se kutsu mua tuttavallisesti etunimellä käymään keittiössä. No mun hämmennykseksi se ihmetteli kaappia missä oli mun runsaslukuiset lääkepurkit ja kysyi että onks ne kaikki mun omia. Totesin vaa että mulla on vaikeita sairauksia että senkus selaa kaikki läpi, kyllä niissä kaikissa mun nimi on. Eipä se niitä ruvennu tutkii vaa rupes sitte kuulumisia kyselee ja samalla availi siinä muitaki keittiön kaappien ovia ja huomasin yllätyksekseni että selkeästi jätti juuri sen kaapin avaamatta missä bongi oli, eli se oli jo aikaisemmin ne katsonut. Etsinnän jälkeen meikäläinen vietiin pidätysselliin 40km päähän ja voi sitä vitutuksen määrää ku en koskaan kuvitellu joutuvani putkaan selvinpäin.

Mä en saanut selliin mentäessä mun nukahduslääkettä joten mun lähes koko yö meni valvoessa. Sitten vihdoinkin kuulustelun aika tuli. Mun exä oli kuulemma soitellut sinne ja en myöntänyt mitään enkä mukamas tiennyt mitään mistään laatikosta mikä oli mun parvekkeen alapuolelta löytynyt. Olin helvetin vihainen koska olin varma että exällä oli varmasti jotain tekemistä sen asian kanssa että putkaan päädyin. Sain tiedon että pääsen sinä päivänä pois ja oli perjantai päivä ja mulle oli lapset tulossa viikonlopuksi, pyysin kuulustelijaa soittamaan mun lasten isälle että saattaa hiukan venähtää aikataulut ja annoin luvan kertoa missä olen. Kuulustelun jälkeen pääsin vihdoin röökille ku sinne olin koittanut lupaa kysyä jo aamu puol seiskasta asti. Röökillä ollessa se kuulustelija sanoi että nyt voin rehellisesti kertoa että kuuluiko se laatikko sisältöineen mulle ja sanoin että ei, niinkuin ei periaatteessa ollutkaan ja keskustelu jäi siihen. Pääsin iltapäivästä vihdoin lähtemään kotia kohti ja kyl baarit siinä matkan varrella tuntui houkuttelevilta levähdyspaikoilta mutta kun lapset oli jo odottelemassa valmiiksi mummolassa ni en voinut vitutukseen kännejä vetää ja toisekseen mulla oli ystävän auto lainassa ja silläkin piti vielä liikenteeseen lähteä. 

Exä valehteli aina julkisilla facebook päivityksillä jotta hän voisi esittää itse uhria.

Pidin edelleen vielä hetken yhteyttä mieheen koska halusin uskoa siihen selitykseen että hän ei olisi mulle poliisia soittanut vaikka sisimmässäni sen tiesin että oli. Ja siihen sain myöhemmin vielä varmistuksen kun ennen oikeudenkäyntiä kävin kuuntelemassa poliisilaitoksella nauhoitteen jossa kuului liiankin tutulla miesäänellä puhelu häkeen että mun asunnossa oli kuulemma jätesäkillinen pilveä ja että kämppä on täynnä kaikkea muitakin kovempia huumeita mielinmäärin. Vittu mun teki mieli vetää nyrkillä se laite paskaks ja taisin mä siinä kuunnellessa muutamat kirosanat ääneen sanoo. Mutta kun mä olin ainoa joka pystyi vahvistamaan että kyseessä oli mies itse joka puhelun oli soittanut, hän säästyi syytteiltä ja loppuun asti kivenkovaa väitti ettei ole mihinkään soittanut. Käräjät oli maaliskuussa 2021 ja mies oli myös syytettynä koska laatikossa missä pilvet oli, oli hänen nimensä ja postiosoite. Me osuttiin sattumalta samaan junaan ja vaunuun matkalla käräjille, mies oli juuri vajaa viikko ennen sitä vapautunut linnasta ja oli muhun puhelimitse yhteydessä että mun ei tarvitse huolehtia että hän sanoo miten asiat oli, eli kaikki mitä multa löytyi oli hänen. Mua vitutti ne käräjät nii paljon että mä vedin heti aamusta kiljua kaksin käsin enkä muista oikeudenkäynnistä yhtään mitään, olin kuulemma huudellut siellä kiukkuisena ja meinannut siitäkin sakot saada. Ja keksin mun agressiivisuudelle mahdollisen syyn; Mies myönsi että laatikossa olisi ollut ihan muutama hassu gramma kannabista, lopullinen paino oli vajaa 300g. Se vitun kusipää oli suunnitellut koko jutun koska laatikossa oli ollut mun tietämättä pienempi pussukka missä oli suunnilleen miehen kuvailema määrä kannabista ja mä sain tän tosiaan selville ku vaivauduin vasta hiljattain lukea käräjiltä saaman tekstin ja se määrä oli tyyliin jotain 9g ja kun mies oli juuri linnassa ollut, ei hänelle annettu minkäänlaista sanktiota. Mies ei muka tiennyt mitään tuosta isommasta määrästä mukamas yhtikäs mitään. Mulle tuli 80 päiväsakkoa ja mulla oli periaate että mä en mistään lefasta ala maksaa valtiolle sellaisia rahoja varsinkaan kun ne ei mun ollut joten siksi mä päädyin linnaan.